Viro/Haapsalu 2024

Kuusankosken Retkeilijät Haapasalussa

Tiistaina 20.8. aamuhämärissä kukonlaulun aikaan suuntasi 31 Kuusankosken retkeilijää kukin omalle bussipysäkilleen odottamaan Elimäen Liikenteen bussia. Pitkään suunniteltu ja Kymin 100-vuotissäätiön tukema Viron matka oli alkamassa. Valitsemamme matkapäivä sattui olemaan Viron silloisesta hajoamassa olevasta Neuvostoliitosta vapautumisen päivä. Juhlaliputus ei siis ollutkaan meitä varten.

Matkanjohtajan jaettua kaikille matkakortit päästiin nousemaan laivaan nauttimaan meille varattua tuhtia aamiaista laivan 8. kannelle. Jotkut tarkkaavaisimmat huomasivat Eckerö Linen m/s Finlandian lähteneen jo ennen virallista lähtöaikaansa kello yhdeksää. Aikaa yhdelle kattaukselle oli varattu vain yksi tunti, joten aikaa jäi myös taxfree-ostoksille.

Tallinnan satamassa joukkoomme liittyi turkulaisittain suomea puhuva oppaamme Ritta Piper. Turun murre johtui siitä, että hän oli opiskellut suomea Turussa. Hänen ja kuljettajamme Pekka Lautamatin johdolla aloitimme Viron länsirannikkoa pitkin Laulasmaalle. Matkalla pysähdyttiin ihastelemaan suoraan mereen viettäviä vaarallisia jyrkänteitä, joilla nuoriso varoituksista huolimatta harjoitti jonkinlaista extreme -urheilua. ”Kevyelle” keittolounaalle pysähdyimme aikaisemmin

Ryhmäkuva, kuva Pirjo Ojala                                               virolaisilta suljetussa kaupungissa Paldiskissa. Kahden kirkon vieressä oli 1734 rakennettu tullirakennus ”Peetri Toll”, joka toimii nykyisin ravintolana.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitempi pysähdys oli sitten Keila-Joan kartanossa. Vuonna 1833 valmistuneen uusgoottilaisen linnamaisen rakennuksen suunnitteli Hans von Stackenschneider. Ryhmä jaettiin kahteen osaan. Toiset menivät sisään kartanoon ja toinen puoli jäi ulos ihastelemaan kartanon upeaa puutarhaa ja kuuden metrin korkuista vesiputousta. Sisällä kuuntelimme ensin linnan omaa opasta, jonka puheen meidän opas Ritta käänsi suomeksi. Kuuntelimme eri ruhtinassukujen Volkonskien ja von Benckedorfien vaiheista. Eräs viimeksi mainitun suvun edustaja toimi aikoinaan Venäjän salaisen poliisin ”ohranan” päällikkönäkin.

Meitä ennen linnassa olivat vierailleet usein myös Venäjän keisarit Nikolait I ja II. Venäjän keisarikunnan hymnin ”Jumala, suojele keisaria” säveltäjä Aleksei Lvov soitti viulullaan hymnin Nikolai I:lle ensimmäisen kerran juuri Keila-Joalla. Tämän jälkeen hänen sanotaan heittäneen viulunsa linnan vieressä virtaavaan jokeen. Miksi hän niin teki, siitä en saanut selvää.

 

 

 

 

 

 

 

Siinä sitten vierähti sen verran aikaa kahta opasta ja kahta tulkkausta kuunnellen, että ulos jäänyt ryhmä oli väsyttänyt itsensä puutarhaa tutkimalla siinä määrin, että toiselle sisäkierrokselle ei aluksi tuntunut löytyvän kiinnostuneita lähtijöitä.

Kukonlaulun aikaan alkanut päivä ja tiivis ohjelma saivat aikaan sen, että aika moni alkoi jo kaivata pääsyä hotellille. Vajaan tunnin ajomatkan kuluttua saavuimme Haapsaluun Spa Hotel Hestiaan, opettelimme ajamaan hisseillä – varsinkin ylimmissä kerroksissa asuvat ja majoituimme. Iltaseitsemältä kokoonnuimme hotellin ravintolaan todetaksemme, että henkilökunta oli unohtanut valmistaa matkaohjelmassa luvatun illallisen. Lohdutukseksi hotelli tarjosi illallisen valmistumista odottaville lasilliset valkoviiniä.

Ennen kuin lasit olivat tyhjentyneet, oli keittiö kantanut alkuruoat pöytään. Bratwursteista ja muustakin tarjoilusta päätellen arvelimme keittiön soveltaneen alkuperäistä menuta nopeampaan mutta ei välttämättä kevyempään muotoon. Nälkäiseksi ei varmaan kukaan jäänyt.

Ensimmäiselle matkapäivälle oli tullut jo sen verran pituutta, että vähitellen yksi jos toinenkin retkeilijä lähti ajelemaan hisseillä huoneisiinsa.

 

Toinen matkapäivä alkoi Haapsalun kaupunkikierroksella. Ajoimme Haapsalun mahtavalle rautatieasemalle, joka nykyisin on museona ja jossa myös järjestetään erilaisia tilaisuuksia. Asemarakennus rakennettiin 1905 keisarillisen perheen ja venäläisen aristokratian tarpeisiin. Se on neliosainen: odotussali, keisariperheen käyttöön tarkoitettu osa ja niitä yhdistävä katettu osa sekä 216 metriä pitkä katettu laituri. Oppaamme mukaan keisarillinen juna ja laituri olivat yhtä pitkät turvallisuussyistä. Koskaan ei tiedetty mistä vaunusta keisari astuisi asemalaiturille.

Moni meistä koki asemalaiturilla jonkinlaisen déjà-vu-tunteen. Tämähän on nähty aikaisemminkin. Opas kertoikin, että Klaus Härön elokuvan ”Miekkailija” kohtauksia oli kuvattu juuri tällä laiturilla.

 

 

 

 

Haapsalussa sijaitsi neuvostomiehityksen aikana sotilaslentokenttä. Nykyisin sinne pääsee käymään luvan saatuaan. Kentän rakentaminen aloitettiin vuonna 1939 ja sitä käytettiin aktiivisesti vuoteen 1956 saakka. Neuvostoarmeijan poistumisen jälkeen kenttä on päässyt ränsistymään, mutta siellä on vielä säilynyt vanhoja massiivisia hangaareja, kasarmeja ja kiitorata. Sopiva rata mm. kiihdytyskisoille!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vaikuttava nähtävyys oli myös piispanlinna, jonka rakentaminen aloitettiin jo 1200-luvulla. Sitä laajennettiin aina 1500-luvulle asti, kunnes Pietari Suuri 1710 määräsi sen räjäytettäväksi. Linnaan kuului nyttemmin entisöity kirkkosali ja ns. kastekappeli.

Kuitenkin ennen siirtymistämme katselemaan linnan sisätiloja oppaamme Ritta selvitti meille viron ja suomen kielen sanastollisia eroja. Lin ei ole linna vaan kaupunki viroksi. Lossi ei ole lautta vaan linna viroksi. Suomalainen saattaa kysyä miten hän pääsee lautalle. Virolainen ymmärtää hänen kysyvän miten päästä navettaan. Suomen sana vaimo tarkoitta viroksi haamua, kummitusta. Tämän oppitunnin jälkeen olimme valmiit siirtymään linnan sisätiloihin.

Kastekappeliin liittyy ”valge daamin” eli valkean neidon tarina. Piispanlinnassa oli tarkka sääntö, joka kielsi naisia astumasta linnaan. Eräs linnan miehistä kuitenkin rakastui naiseen, jonka toi linnaan ankarasta säännöstä huolimatta. Nainen lauloi mieheksi pukeutuneena kuorossa. Ennen pitkää hän kuitenkin paljastui ja nainen muurattiin elävältä linnan seinään. Naisen kuva näkyy aina, kun kuu heijastaa oikealla tavalla valoa kappelin seinään. ”Valge daamin” juhla päättää kesäkauden ja silloin järjestetään suuret markkinat ja monenlaisia tilaisuuksia.

Keskiviikon iltapäivällä ei ollut varattu yhteistä ohjelmaa, vaan kukin vietti sen omalla tavallaan tutustumalla kaupunkiin omin päin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Torstaina lähdimme paluumatkalle yhdeksän maissa. Pistäydyimme ensin Haapsalun torilla ja ostoskeskuksessa ja sen jälkeen ajoimme ns. ”rantaruotsalaisten” alueelle, rannarootsalaisten niin kuin virolaiset heitä nimittävät. Ruotsalaisia oli muuttanut Viroon jo 1200-luvulla. Rannikoilla ei alun perin asunut kovin paljon virolaisia ja siksi saksalaiset kartanoiden omistajat suosivat ruotsalaisten maahanmuuttoa, koska pitivät heitä luotettavampina kuin virolaisia. Kun Neuvostoliitto miehitti Viron uudelleen, monet pakenivat Ruotsiin mutta alueelle jäi noin tuhat asukasta. Nykyisin alueella toimii ruotsalainen koulu, jonne saapuu opiskelijoita ympäri Viroa.

Rantaruotsalaisten talot on maalattu punaisiksi ja niitä koristaa valkoiset ikkunanpielet. Lisäksi niiden sisustus on koristeellisempaa. Kalle Kustaa ja Silvia vierailivat alueella 2016. Viidenkymmenen vuoden kielellinenkin eristyneisyys on johtanut siihen, että ”rannarootsalainen” ja tukholmalainen nykynuori eivät oikein tahdo ymmärtää toisiaan. Tällä Noarootsin alueella paikkakuntien nimet kahdella kielellä viroksi ja ruotsiksi esimerkiksi Einbi – Enby, Dirham – Derhamn.

Maittava lounas syötiin von Rosenien omistamassa Saaren kartanossa. Ruoan kanssa tarjoiltiin halukkaille myös seljasta valmistettua snapsia, joka meidän mielestämme maistui paremminkin jälkiruokaviiniltä. Vaikka oltiinkin rantaruotsalaisten alueella nämä von Rosenit olivat oppaan mukaan saksalaista sukuhaaraa. Kreivi von Rosen, joka lahjoitti Suomen ilmavoimien ensimmäisen lentokoneen, oli suvun ruotsalaista haaraa. Jotkut ehtivät tutustua myös kartanon museoon.

Noarootsista matka jatkui Tallinnaan joutuisasti oppaamme Rittan pitämällä viron kielen tunnilla. Pääasiassa hän nauratti matkustajia ns. vaarallisilla sanoilla, jotka suomen kielessä ovat aivan viattomia, mutta viron kielessä saavat herkimmät virolaiset punastumaan. Jos lukija on kiinnostunut tällaisesta sanastosta, sitä voi aina kysellä matkalla olleilta retkeilijöiltä. Tämän tarinan ensimmäisessä kappaleessakin on täysin sopiva suomen sana, joka saa virolaisen punastumaan.

Loppuohjelma Tallinnassa meni sitten tavanomaisen suomalaisen turistiohjelman mukaisesti lähikaupassa. Laivaan noustessa oli jonkun verran tungosta, mutta pian tungos hävisi ison laivan ravintoloihin ja kauppoihin.

Kaiken kaikkiaan onnistunut matka, josta kiitämme Kymin 100-vuotissäätiötä, Kouvolan Matkatoimistoa, Elimäen Liikennettä ja sen kuljettajaa Pekka Lautamattia, opastamme Ritta Piperiä ja myös toisiamme mukavasta matkaseurasta.

Teksti Miikka Rikala
Kuvat Helena Arola